Syvällistä...

Tossa äsken suihkussa(?) rupesin yhtäkkiä miettiin omaa suhtautumistani uskoon, ja aattelin sitte nyt parhaan kykyni mukaan vuodattaa ajatukseni tänne blogiin.

Minä uskon että tuolla jossain on jotain, jo pelkästään siitä syystä että tämä kaikki vaikuttaa vähän liian isolta sattumalta. En usko että tuo, kutsukaamme sitä vaikka jumalaksi, kyttää jokaista tekoamme, mutta se saattaa ehkä kuulla huutomme, tai sitten vain automaattisesti oletamme niin tapahtuneen jos rukoilemamme asia sattuu toteutumaan. Joka tapauksessa rukous on jollei muuta niin ainakin terapeuttista. Uskon että jos tuolla jossain on jokin, niin se olettaa meidän toimivan moraalisesti oikein, eikä vain uskovan siihen sokeasti. Tämän vuoksi uskoani voisi kutsua jonkinlaiseksi deismin variaatioksi. Ehkäpä se johtuu paikasta jossa elän, mutta olen aina tuntenut kristinuskon jumalan lähimmäksi omaa käsitystäni, vaikka kirkon näkemys poikkeaakin kannastani. En sen vuoksi usko että tarvitsen jonkin instituution uskoni tueksi, vaikka kunnioitankin uskonnollisia instituutioita. Vastustan kaikenlaista uskonnon nimissä tehtyä vääryyttä, oman uskon tuputtamista sekä uskonnollista fundamentalismia. Toivon että tämän elämän jälkeen on jotain, sillä jos elämme vain kerran, emme tavallaan elä ollenkaan koska kaikki päätökset ja teot ovat ainutkertaisia. Jos tämän jälkeen taas ei ole mitään muuta kuin olemattomuus, on sekin tavallaan lohdullista, sillä mitäpä sitä murehtia tai pelätä kun ei sitä tiedä.